Avainsana-arkisto: äitiys

Ensimmäinen äitienpäivä

Vietimme ensimmäistä äitienpäivääni vierailemalla koko perheen voimin minun ja mieheni äitien luona. Sain jo aamulla ennen liikkeelle lähtöä äitienpäivälahjaksi mieheni hankkiman kortin, suklaata ja kukkia. Puoliltapäivin lähdimme ajelemaan kohti Tammisaarta. Äitini ja hänen miehensä laittoivat meille ruokaa. Jälkiruoaksi oli edellisenä päivänä leipomaani mangojuustokakkua. Syömisen jälkeen kävimme kävelemässä kaupungilla, jossa nautimme myös kesän ensimmäiset irtojäätelöt. Illaksi suuntasimme anopin luo Ruoholahteen. Paras äitienpäivälahja oli kuitenkin se, että pikkumies alkoi edellisenä päivänä aktiivisesti toistella ensimmäistä sanaansa, joka oli ”Äitä”. <3

Babybrunssi

Pari viikkoa sitten kävimme perhevalmennusryhmän äitien ja vauvojen kanssa kokeilemassa Cafe Köketin babybrunssia Helsingin keskustassa. Brunssi järjestetään aina maanantaisin klo 15-18. Se maksaa 15 euroa ja sisältää aikuisen lisäksi myös sormiruokailevan vauvan. Tällä kertaa tarjolla oli muun muassa sosekeittoa, prinssinakkeja, kasvispihvejä, erilaisia salaatteja, vihannessuikaleita, leipää, karjalanpiirakoita munavoilla, mysliä, pannukakkuja hillolla ja kermavaahdolla, smoothieta, kahvia ja teetä. Brunssi oli mukavaa vaihtelua vauvan kanssa kotona oleskeluun. Vielä enemmän siitä olisi tosin saanut irti, jos vauva osaisi jo istua itse syöttötuolissa ja olisi edes muutama hammas ehtinyt puhjeta, jotta sormiruokailu onnistuisi paremmin. Pikkumies pääsi kuitenkin tekemään jo tuttavuutta sormiruokaan imeskelemällä kurkkusuikaletta. Vaipanvaihtopöytä alakerran invavessassa oli melko pieni ja hutera, mutta plussaa ehdottomasti oli Delipap Oy:n ilmaiseksi tarjoamat Muumi-vaipat. Ehkäpä suuntaammekin tänne siis joku kerta myös tulevaisuudessa, kunhan vauva vähän vielä kasvaa ennen sitä…

Synnytyksestä jääneet arvet

Poikamme syntyi keskosena keisarinleikkauksella epäonnistuneiden synnytyksen käynnistämisyritysten jälkeen neljä kuukautta sitten. Perhevalmennusryhmä, joka meiltä jäi ennen synnytystä välistä ennenaikaisuuden takia, kokoontui viikko sitten ja meitä kehotettiin puhumaan siitä millainen kokemus synnytys oli. Kertoessani omasta kokemuksestani muille tuoreille äideille tajusin, että synnytyksestä jäi fyysisen leikkausarven lisäksi myös henkinen arpi ja synnytyksestä puhuminen nostaa edelleen kyyneleet silmiin. Olen luonnollisesti onnellinen tästä pienestä ihmeestä, mutta vaikka olemme aina puhuneet kahden lapsen hankkimisesta, en tiedä pystynkö siihen enää uudelleen.

Pelkäsin synnytystä jo ennen viime kertaa. En kuitenkaan usko, että kyseessä olisi ollut varsinainen synnytyspelko, joten kieltäydyin neuvolatädin ehdottaessa, että menisin tarpeen tullen juttelemaan asiasta ammattilaisen kanssa. Vaikka olimme mieheni kanssa valmistautuneet vauvan tuloon hyvissä ajoin, emme kuitenkaan olleet ehtineet valmistautua siihen vielä henkisesti. Muistan edelleen hyvin selvästi sen väsymyksen ja pettymyksen tunteen, kun synnytyksen käynnistäminen kahden ja puolen vuorokauden yrittämisen jälkeen ei onnistunutkaan ja tiesin ettei alatiesynnytys ollut enää vaihtoehto. Leikkauksen aikana en tuntenut kipua, mutta tunsin silti kaiken. Tunsin kun alavatsaani tehtiin viilto, leikkauskohtaa venytettiin vauvan ulossaamiseksi, minua ronkittiin sisältä istukkaa poistettaessa, haistoin kun katkenneita verisuonia poltettiin umpeen ja haava suljettiin. Olin kuitenkin niin väsynyt, lääketokkurassa ja jännittynyt, että en muista vauvan parkaisua tai lääkäreiden puheita leikkauksen aikana, joista mieheni kertoi minulle vasta jälkikäteen. Leikkauspäivänä näin vauvani vain kaksi kertaa ohimennen. Leikkauspöydällä ollessani lääkäri näytti vauvaa minulle ennen leikkaushaavan sulkemista ja kiikutti vauvan samantien pois. Sen muistan vain hämärästi. Kun minua vietiin heräämöstä osastolle, sain vauvani rintakehäni päälle pieneksi hetkeksi. Seuraavan kerran näin vauvani vasta vuorokautta myöhemmin, kun vihdoin pääsin takaisin jalkeille ja kykenin menemään itse katsomaan häntä vastasyntyneiden valvontaosastolle. Jouduimme olemaan erillämme vielä toisen vuorokauden ennenkuin pääsimme yhdessä vauvan kanssa lapsivuodeosastolle. Oli vaikea nähdä muita äitejä yhdessä vauvojensa kanssa. Voin vain kuvitella miltä niistä äideistä tuntuu, joiden vauvat joutuvat olemaan keskoskaapeissa, eikä vauvaa voi ottaa edes syliin sen nähdessään. Päästyämme vihdoin lapsivuodeosastolle vauvan kanssa, hän joutui puoleksitoista vuorokaudeksi sinivalohoitoon bilirubiiniarvojen ollessa koholla. Sinäkään aikana ei vauvan kanssa voinut juurikaan viettää aikaa kuin syötettäessä. Leikkauksen jälkeen tunsin usein kovaa viiltävää kipua kipulääkityksen tehon heikennyttyä. Kuin olisin ollut juuri sillä hetkellä leikattavana. Jos kipulääkitystä oli jo annettu maksimiannos, kivun kanssa joutui pärjäämään aina seuraavaan lääkityskertaan. Pahimmillaan kipu oli sängystä ylös noustessa ja kyljellään makoillessa. Pari kertaa sairaalassaoloaikana tuli itkeä pirautettua yön pitkinä tunteina. Vauvan isäkin meni aina yöksi kotiin, koska perhehuoneita ei ollut vapaana. Rakkaus vauvaan oli onneksi syntynyt jo raskausaikana ja isän tuki koko prosessin ajan oli tärkeää niin äidille kuin vauvallekin.

Eniten synnytyksessä pelottaa se, että siihen ei voi juurikaan itse vaikuttaa. Entä jos seuraavallakin kerralla päädytään kiirelliseen keisarinleikkaukseen tai jopa hätäsektioon? En haluaisi kokea sitä enää uudestaan… Vaikka alatiesynnytys on lääkäreiden mukaan seuraavalla kerralla yhä mahdollinen, se pelottaa yhtä paljon kuin ensisynnyttäjänä, koska enhän ole sitä vielä koskaan kokenut. Minulle jäi myös traumat oksitosiinihoitojen aikana vauvan päästä emättimen kautta otetuista verinäytteistä vauvan riittävän hapensaannin varmistamiseksi. Kipu oli jotain niin kovaa, että en ole sellaista ennen kokenut, ja jouduinkin vetämään sen aikana ilokaasua selviytyäkseni siitä. Osittain kipu varmasti johtui siitä, että kohdun suu ei ollut vielä auennut kuin kolme senttiä ja kohdunkaula ei ollut vielä juurikaan ehtinyt pehmentyä. Kuitenkin mietityttää onko alatiesynnytys yhtä kivulias kokemus vai jopa pahempi. Jos minulla ei aikaisemmin vielä ollut synnytyspelkoa, niin nyt luulen sellaisen saaneeni. Päätinkin jutella asiasta neuvolassa pojan neljäkuukautiskäynnillä, jotta voisin saada asian kanssa apua.