Avainsana-arkisto: ennenaikaisuus

Synnytyksestä jääneet arvet

Poikamme syntyi keskosena keisarinleikkauksella epäonnistuneiden synnytyksen käynnistämisyritysten jälkeen neljä kuukautta sitten. Perhevalmennusryhmä, joka meiltä jäi ennen synnytystä välistä ennenaikaisuuden takia, kokoontui viikko sitten ja meitä kehotettiin puhumaan siitä millainen kokemus synnytys oli. Kertoessani omasta kokemuksestani muille tuoreille äideille tajusin, että synnytyksestä jäi fyysisen leikkausarven lisäksi myös henkinen arpi ja synnytyksestä puhuminen nostaa edelleen kyyneleet silmiin. Olen luonnollisesti onnellinen tästä pienestä ihmeestä, mutta vaikka olemme aina puhuneet kahden lapsen hankkimisesta, en tiedä pystynkö siihen enää uudelleen.

Pelkäsin synnytystä jo ennen viime kertaa. En kuitenkaan usko, että kyseessä olisi ollut varsinainen synnytyspelko, joten kieltäydyin neuvolatädin ehdottaessa, että menisin tarpeen tullen juttelemaan asiasta ammattilaisen kanssa. Vaikka olimme mieheni kanssa valmistautuneet vauvan tuloon hyvissä ajoin, emme kuitenkaan olleet ehtineet valmistautua siihen vielä henkisesti. Muistan edelleen hyvin selvästi sen väsymyksen ja pettymyksen tunteen, kun synnytyksen käynnistäminen kahden ja puolen vuorokauden yrittämisen jälkeen ei onnistunutkaan ja tiesin ettei alatiesynnytys ollut enää vaihtoehto. Leikkauksen aikana en tuntenut kipua, mutta tunsin silti kaiken. Tunsin kun alavatsaani tehtiin viilto, leikkauskohtaa venytettiin vauvan ulossaamiseksi, minua ronkittiin sisältä istukkaa poistettaessa, haistoin kun katkenneita verisuonia poltettiin umpeen ja haava suljettiin. Olin kuitenkin niin väsynyt, lääketokkurassa ja jännittynyt, että en muista vauvan parkaisua tai lääkäreiden puheita leikkauksen aikana, joista mieheni kertoi minulle vasta jälkikäteen. Leikkauspäivänä näin vauvani vain kaksi kertaa ohimennen. Leikkauspöydällä ollessani lääkäri näytti vauvaa minulle ennen leikkaushaavan sulkemista ja kiikutti vauvan samantien pois. Sen muistan vain hämärästi. Kun minua vietiin heräämöstä osastolle, sain vauvani rintakehäni päälle pieneksi hetkeksi. Seuraavan kerran näin vauvani vasta vuorokautta myöhemmin, kun vihdoin pääsin takaisin jalkeille ja kykenin menemään itse katsomaan häntä vastasyntyneiden valvontaosastolle. Jouduimme olemaan erillämme vielä toisen vuorokauden ennenkuin pääsimme yhdessä vauvan kanssa lapsivuodeosastolle. Oli vaikea nähdä muita äitejä yhdessä vauvojensa kanssa. Voin vain kuvitella miltä niistä äideistä tuntuu, joiden vauvat joutuvat olemaan keskoskaapeissa, eikä vauvaa voi ottaa edes syliin sen nähdessään. Päästyämme vihdoin lapsivuodeosastolle vauvan kanssa, hän joutui puoleksitoista vuorokaudeksi sinivalohoitoon bilirubiiniarvojen ollessa koholla. Sinäkään aikana ei vauvan kanssa voinut juurikaan viettää aikaa kuin syötettäessä. Leikkauksen jälkeen tunsin usein kovaa viiltävää kipua kipulääkityksen tehon heikennyttyä. Kuin olisin ollut juuri sillä hetkellä leikattavana. Jos kipulääkitystä oli jo annettu maksimiannos, kivun kanssa joutui pärjäämään aina seuraavaan lääkityskertaan. Pahimmillaan kipu oli sängystä ylös noustessa ja kyljellään makoillessa. Pari kertaa sairaalassaoloaikana tuli itkeä pirautettua yön pitkinä tunteina. Vauvan isäkin meni aina yöksi kotiin, koska perhehuoneita ei ollut vapaana. Rakkaus vauvaan oli onneksi syntynyt jo raskausaikana ja isän tuki koko prosessin ajan oli tärkeää niin äidille kuin vauvallekin.

Eniten synnytyksessä pelottaa se, että siihen ei voi juurikaan itse vaikuttaa. Entä jos seuraavallakin kerralla päädytään kiirelliseen keisarinleikkaukseen tai jopa hätäsektioon? En haluaisi kokea sitä enää uudestaan… Vaikka alatiesynnytys on lääkäreiden mukaan seuraavalla kerralla yhä mahdollinen, se pelottaa yhtä paljon kuin ensisynnyttäjänä, koska enhän ole sitä vielä koskaan kokenut. Minulle jäi myös traumat oksitosiinihoitojen aikana vauvan päästä emättimen kautta otetuista verinäytteistä vauvan riittävän hapensaannin varmistamiseksi. Kipu oli jotain niin kovaa, että en ole sellaista ennen kokenut, ja jouduinkin vetämään sen aikana ilokaasua selviytyäkseni siitä. Osittain kipu varmasti johtui siitä, että kohdun suu ei ollut vielä auennut kuin kolme senttiä ja kohdunkaula ei ollut vielä juurikaan ehtinyt pehmentyä. Kuitenkin mietityttää onko alatiesynnytys yhtä kivulias kokemus vai jopa pahempi. Jos minulla ei aikaisemmin vielä ollut synnytyspelkoa, niin nyt luulen sellaisen saaneeni. Päätinkin jutella asiasta neuvolassa pojan neljäkuukautiskäynnillä, jotta voisin saada asian kanssa apua.

Déjà vu ja muita kuulumisia

Päivä alkoi tänään ystävän vierailulla. Kävimme yhdessä vauvan kanssa kävelyllä, jonka jälkeen joimme vielä pikaisesti kahvit. Oli mukava nähdä hyvää ystävää taas parin kuukauden tauon jälkeen ja vaihtaa kuulumisia sekä päästä samalla nauttimaan ihanasta ilmasta 🙂

Puolen päivän aikoihin lähdimme koko perheen voimin Naistenklinikalle poliklinikkakäynnille, jossa seurataan vauvan kehitystä ennenaikaisuuden takia. Kuulemma pikkumies on 0,5 yksikköä pituuskäyrän alapuolella, mutta kun otetaan huomioon molempien vanhempien pituudet, ollaan kasvukehityksessä pituuden suhteen siellä missä pitääkin. Painokin on kehittynyt hyvin, vaikka kuulemma hoikka poika onkin kyseessä. Lastenlääkäri ohjeistikin aloittamaan vellit jo kolmen kuukauden iässä. Myös lisäraudan annosta nostettiin nykyistä painoluokkaa vastaavaksi.

Illemmalla äidillä oli vielä jälkitarkastus paikallisessa terveyskeskuksessa. Kaikki näytti hyvältä ja lääkäri antoi jälkitarkastustodistuksen Kelaa varten sekä minipillerit kolmeksi kuukaudeksi. Nähdessäni lääkärin muistin nähneeni hänet ennenkin raskausaikana samaisessa terveyskeskuksessa, mutta tapaamisen lopussa sain yhtäkkiä déjà vu kokemuksen ja tajusin tavanneeni hänet myös synnytyssalissa oksitosiinihoitojen aikana Naistenklinikalla. Kysyin tuolloin lääkäriltä, että olemmeko kenties tavanneet ennenkin, koska mielestäni hänen kasvonsa olivat tutut ja ehkä jopa nimikin, mutta tuolloin emme kumpikaan osanneet yhdistää missä olimme ennen tavanneet. Koska minulla on erittäin hyvä kasvomuisti, olin kuitenkin aivan varma, että olimme tavanneet jossain ennenkin ja asia jäi silloin vaivaamaan. Noh, nyt ainakin selvisi kyseinen mysteeri ja voin olla huoletta, koska en olekaan tulossa hulluksi… 😀

Vauvakuulumisia

Poika on tänään kolme viikkoa vanha. Kävimme aamupäivällä neuvolassa selvittämässä kuinka paljon poika on kasvanut. Paino oli vihdoin noussut yli 2,5 kg, jonka ansiosta saimme vihdoin luvan aloittaa ulkoilun 🙂 Äiti ainakin jo kaipaa tuuletusta… Pituuskin oli jo 47,3 cm eli pian voidaan varmaan jo alkaa käyttämään koon 50 vaatteita. Kuulemma vauva on kehittynyt erinomaisesti ennenaikaisuudestaan huolimatta 🙂 Kotiin tultuamme posti toi mukanaan Kela-kortin ja kutsun yksikuukautis seurantaan Naistenklinikan K7Poliklinikalle, jossa seurataan ennenaikaisesti syntyneiden lasten kasvua ja kehitystä ensimmäisen elinvuoden ajan. Nyt kuitenkin lähdetään pojan kanssa nauttimaan raikkaasta syysilmasta ja auringonpaisteesta!

Keisarinleikkaus

Leikkaussalissa pyöri heti alusta lähtien ainakin 5-10 työntekijää ympärillä. Valmisteluissa laitettiin tippa kädessä olevaan katetriin, laitettiin automaattinen verenpainemittari käden ympärille, puhdistettiin alaselkä, annettiin paikallispuudutus selkään epiduraalille tarkoitetun katetrin laittoa varten ja laitettiin katetri virtsarakkoon. Epiduraalin alkaessa vaikuttaa, leikkausaluetta alettiin puhdistaa ja varmistettiin puudutuksen vaikutusalue useaan kertaan. Leikkauksen aikana en tuntenut lainkaan kipua, mutta tunsin kuitenkin kaiken mitä sen aikana tehtiin. Etenkin leikkaushaavan venyttäminen vauvan ulos saamiseksi oli erittäin epämiellyttävän tuntuista.

Poika syntyi keisarinleikkauksella klo 12.57. Paino oli vain vaivaiset 1955 grammaa ja pituus 43 senttiä. Vauvaa näytettiin äidille vain nopeasti, jonka jälkeen hänet kiikutettiin vastasyntyneiden valvontaosastolle N7. Äidin ollessa leikkaussalissa suljettavana, isä pääsi jo syöttämään ja pitelemään vauvaa.

Sekä äiti että vauva toipuvat viime päivien koettelemuksista. Äiti vietti leikkauksen jälkeen muutaman tunnin heräämössä, kunnes puudutus alkoi vähitellen poistua ja jalkoja pystyi jälleen vähän liikuttamaan. Sen jälkeen äiti siirrettiin vuodeosastolle lyhyen pysähdyksen kautta, jolloin hän sai pidellä vauvaa ensimmäistä kertaa lyhyehkön hetken. Loppupäivä äidillä kului vuodeosastolla selällään maaten. Poika voi hyvin ja oli aluksi nälkäinen, mutta parin syöttökerran jälkeen pikkuinen väsähti eikä enää itse jaksanut syödä, joten hänelle jouduttiin laittamaan nenämahaletku. Ensimmäinen vieraskin kävi katsomassa meitä jo tänään… Nimittäin pojan tuore vaari 🙂

Synnytyslaitokselle

Lauantai iltana alkoi tihkua hieman lapsivettä ja sunnuntai aamuna lähti limatulppa irti. Limatulpan irtoamisen jälkeen lapsiveden tuleminen nopeutui sen verran paljon, että päätin vihdoin sunnuntaina iltapäivällä soittaa Jorvin päivystykseen. Puhelun päätteeksi pyysivät tulemaan tarkastukseen, koska raskausviikkojakin oli vasta 34+3. Jorvissa tehtiin paljon tutkimuksia ja annettiin lääkeaineita. Tutkimukset sisälsivät mm. sydänäänien kuuntelun, lapsiveden todentamisen, sisätutkimuksen, ultraäänen vauvan asennon ja koon määrittämiseksi sekä verinäyteen oton tulehdusarvojen tarkistamiseksi. Kortisonia pistettiin pyllylihakseen keuhkojen valmistamista varten ja ensimmäinen annos suonensisäistä antibioottia annettiin tulehdusriskin vuoksi. Ultrassa selvisi, että poika oli edelleen ylösalaisin eli valmiina lähtökuopissa ja painoksi arvioitiin vauvan koon perusteella noin 2,2kg. Suonensisäistä antibioottia varten vasempaan käteen laitettiin katetri. Lopuksi meidät lähetettiin Naistenklinikan vuodeosastolle, jossa suonensisäistä antibioottia annetaan aina kahdeksan tunnin välein. Kuulemma huomenna lääkäri tekee jatkotutkimuksia ja antaa sen perusteella päätöksen siitä käynnistetäänkö synnytys.