Avainsana-arkisto: käynnistys

Synnytyksestä jääneet arvet

Poikamme syntyi keskosena keisarinleikkauksella epäonnistuneiden synnytyksen käynnistämisyritysten jälkeen neljä kuukautta sitten. Perhevalmennusryhmä, joka meiltä jäi ennen synnytystä välistä ennenaikaisuuden takia, kokoontui viikko sitten ja meitä kehotettiin puhumaan siitä millainen kokemus synnytys oli. Kertoessani omasta kokemuksestani muille tuoreille äideille tajusin, että synnytyksestä jäi fyysisen leikkausarven lisäksi myös henkinen arpi ja synnytyksestä puhuminen nostaa edelleen kyyneleet silmiin. Olen luonnollisesti onnellinen tästä pienestä ihmeestä, mutta vaikka olemme aina puhuneet kahden lapsen hankkimisesta, en tiedä pystynkö siihen enää uudelleen.

Pelkäsin synnytystä jo ennen viime kertaa. En kuitenkaan usko, että kyseessä olisi ollut varsinainen synnytyspelko, joten kieltäydyin neuvolatädin ehdottaessa, että menisin tarpeen tullen juttelemaan asiasta ammattilaisen kanssa. Vaikka olimme mieheni kanssa valmistautuneet vauvan tuloon hyvissä ajoin, emme kuitenkaan olleet ehtineet valmistautua siihen vielä henkisesti. Muistan edelleen hyvin selvästi sen väsymyksen ja pettymyksen tunteen, kun synnytyksen käynnistäminen kahden ja puolen vuorokauden yrittämisen jälkeen ei onnistunutkaan ja tiesin ettei alatiesynnytys ollut enää vaihtoehto. Leikkauksen aikana en tuntenut kipua, mutta tunsin silti kaiken. Tunsin kun alavatsaani tehtiin viilto, leikkauskohtaa venytettiin vauvan ulossaamiseksi, minua ronkittiin sisältä istukkaa poistettaessa, haistoin kun katkenneita verisuonia poltettiin umpeen ja haava suljettiin. Olin kuitenkin niin väsynyt, lääketokkurassa ja jännittynyt, että en muista vauvan parkaisua tai lääkäreiden puheita leikkauksen aikana, joista mieheni kertoi minulle vasta jälkikäteen. Leikkauspäivänä näin vauvani vain kaksi kertaa ohimennen. Leikkauspöydällä ollessani lääkäri näytti vauvaa minulle ennen leikkaushaavan sulkemista ja kiikutti vauvan samantien pois. Sen muistan vain hämärästi. Kun minua vietiin heräämöstä osastolle, sain vauvani rintakehäni päälle pieneksi hetkeksi. Seuraavan kerran näin vauvani vasta vuorokautta myöhemmin, kun vihdoin pääsin takaisin jalkeille ja kykenin menemään itse katsomaan häntä vastasyntyneiden valvontaosastolle. Jouduimme olemaan erillämme vielä toisen vuorokauden ennenkuin pääsimme yhdessä vauvan kanssa lapsivuodeosastolle. Oli vaikea nähdä muita äitejä yhdessä vauvojensa kanssa. Voin vain kuvitella miltä niistä äideistä tuntuu, joiden vauvat joutuvat olemaan keskoskaapeissa, eikä vauvaa voi ottaa edes syliin sen nähdessään. Päästyämme vihdoin lapsivuodeosastolle vauvan kanssa, hän joutui puoleksitoista vuorokaudeksi sinivalohoitoon bilirubiiniarvojen ollessa koholla. Sinäkään aikana ei vauvan kanssa voinut juurikaan viettää aikaa kuin syötettäessä. Leikkauksen jälkeen tunsin usein kovaa viiltävää kipua kipulääkityksen tehon heikennyttyä. Kuin olisin ollut juuri sillä hetkellä leikattavana. Jos kipulääkitystä oli jo annettu maksimiannos, kivun kanssa joutui pärjäämään aina seuraavaan lääkityskertaan. Pahimmillaan kipu oli sängystä ylös noustessa ja kyljellään makoillessa. Pari kertaa sairaalassaoloaikana tuli itkeä pirautettua yön pitkinä tunteina. Vauvan isäkin meni aina yöksi kotiin, koska perhehuoneita ei ollut vapaana. Rakkaus vauvaan oli onneksi syntynyt jo raskausaikana ja isän tuki koko prosessin ajan oli tärkeää niin äidille kuin vauvallekin.

Eniten synnytyksessä pelottaa se, että siihen ei voi juurikaan itse vaikuttaa. Entä jos seuraavallakin kerralla päädytään kiirelliseen keisarinleikkaukseen tai jopa hätäsektioon? En haluaisi kokea sitä enää uudestaan… Vaikka alatiesynnytys on lääkäreiden mukaan seuraavalla kerralla yhä mahdollinen, se pelottaa yhtä paljon kuin ensisynnyttäjänä, koska enhän ole sitä vielä koskaan kokenut. Minulle jäi myös traumat oksitosiinihoitojen aikana vauvan päästä emättimen kautta otetuista verinäytteistä vauvan riittävän hapensaannin varmistamiseksi. Kipu oli jotain niin kovaa, että en ole sellaista ennen kokenut, ja jouduinkin vetämään sen aikana ilokaasua selviytyäkseni siitä. Osittain kipu varmasti johtui siitä, että kohdun suu ei ollut vielä auennut kuin kolme senttiä ja kohdunkaula ei ollut vielä juurikaan ehtinyt pehmentyä. Kuitenkin mietityttää onko alatiesynnytys yhtä kivulias kokemus vai jopa pahempi. Jos minulla ei aikaisemmin vielä ollut synnytyspelkoa, niin nyt luulen sellaisen saaneeni. Päätinkin jutella asiasta neuvolassa pojan neljäkuukautiskäynnillä, jotta voisin saada asian kanssa apua.

Synnytyksen käynnistäminen, osa 3

Tänään on se päivä, jolloin poika tulee maailmaan tavalla tai toisella. Vähän jännittää, että miten käy… Aamu alkoi verikokeella noin klo 7.20. Sen jälkeen kävin aamupesulla ja aamupalalla. Antibioottia alettiin antaa noin klo 8.10. Vielä antibiootin tippuessa siirryttiin osastolta synnytyssaliin. Viimeinen oksitosiinihoito aloitettiin noin klo 8.45. Mieheni saapui paikalle noin puolituntia hoidon aloittamisesta. Supistuksia kyllä tuli, mutta niiden voimakkuus ja tiheys eivät saavuttaneet haluttua lopputulosta. Niinpä viimeinen oksitosiinihoito lopetettiin jo klo 12 lääkärin päätöksestä. Sen jälkeen alettiin valmistella leikkaussaliin siirtymistä keisarinleikkausta varten.

Synnytyksen käynnistäminen, osa 2

Rankka päivä tänään takana… Kätilö tuli herättämään heti kuuden jälkeen aamupalalle ja pikaiselle aamupesulle, jonka jälkeen siirryttiin synnytyssaliin. Siellä otettiin ensiksi verikoe ja sen jälkeen vuorossa oli taas antibioottitippa. Oksitosiinitiputus aloitettiin noin klo 8.15. Vauvan sydänäänet olivat alussa paikoittain melko heikot, joten lääkäri teki sisätutkimuksen noin klo 11 ja otti samalla verinäytteen vauvan päästä. Kohdunkaula oli kuitenkin edelleen vain pari senttiä auki ja vauva yhteistyöhaluton, joten lääkärin saama näyte ei ollut kelvollinen. Myöhemmin paikalle tuli erikoislääkäri, joka toisti verinäytteen oton ja onneksi onnistuikin siinä. Verinäyte varmisti, että vauva saa riittävästi happea, eikä hätäsektiolle ollut tarvetta. Molemmilla kerroilla jouduin ottamaan kivunlievitykseen ilokaasua ja miehen vierellä olosta oli myös paljon apua. Oksitosiinitippa lopetettiin parin tunnin tauon ajaksi noin klo 14.15. Tauon aikanakin kuunneltiin edelleen sydänääniä. Antibioottia annettiin taas klo 16.

Seuraava oksitosiinihoito aloitettiin noin klo 16.45 ja sen oli tarkoitus kestää taas seuraavat kuusi tuntia. Nälkä alkoi jo olla kova, koska jouduin edelleen olla syömättä. Välillä sain sentään vähän mehua ja vettä. Sen lisäksi sain ravintoliuosta suoneen nestehukan välttämiseksi. Noin klo 18.30 tehtiin taas sisätutkimus, jossa osoittautui, että kohdun suu oli edelleen auki vain sen 3cm. Samalla vauvasta otettiin verinäytteet ja kohtuun laitettiin anturi, joka mittaa supistusten aiheuttamaa painetta kohdussa. Verikoe tulehdusarvojen tarkistamiseksi otettiin noin klo 20. Vauvan hyvän voinnin takia lääkäri päätti, että toista oksitosiinihoitoa jatketaan vielä parilla tunnilla normaalia pidempään. Supistuksia tuli kyllä ja ne olivat jo aika pitkäkestoisia ja kivuliaita, mutta synnytys ei vieläkään käynnistynyt. Sisätutkimuksessa ei juurikaan ilmennyt muutoksia, joten oksitosiinihoito päätettiin lopettaa tältä erää. Pääsin yöksi osastolle nukkumaan, jossa myös pääsin vihdoin syömään iltapalaa ja käymään suihkussa. Aamulla jatketaan kolmannella kierroksella oksitosiiniä ja jos se ei käynnistä synnytystä, edessä on keisarinleikkaus.